Susi (Canis lupus) 

Susi on kaikkein laajimmalle levittäytynyt maanisäkäs, mikä kertoo paitsi lajin tehokkaasta leviämiskyvystä myös erinomaisesta sopeutumiskyvystä. Maailmassa arvioidaan olevan noin 200 000 sutta, mutta paikalliset populaatiot ovat usein eristyneitä muista populaatioista ja pieniä etenkin Euroopassa, minkä johdosta ne on luokiteltu uhanalaisiksi tai erittäin uhanalaisiksi. Pienet populaatiot ovat isoja suuremmassa vaarassa kadota erilaisten satunnaistekijöiden, kuten esimerkiksi ravintotilanteen, tautiepidemioiden tai lisääntymismenestyksen vaihtelun johdosta. Perinnöllisyyden kannalta pieni kannan koko on myös uhka. Jos pieni populaatio ei ole (riittävästi) yhteydessä muihin populaatioihin, siitä tulee helposti erittäin sisäsiittoinen. Lisäksi pienestä populaatiosta katoaa ajan myötä perinnöllistä muuntelua, jota tarvitaan sopeutumisessa muuttuvaan elinympäristöön. Populaatiokoolle on kuitenkin hyvin vaikea asettaa minimikokovaatimuksia yksilömäärillä mitattuna, sillä erilaiset yksilöt ovat eriarvoisia populaation kehityskykyä ajatellen ja koska myös elinympäristöt muuttuvat, erilaiset geenimuodot ovat hyödyllisiä eri aikoina. Sudella pienten populaatioiden on havaittu kärsivän mm. perinnöllisistä sairauksista (tarhaolosuhteissa) ja lisääntymismenestyksen heikentymisestä (tarhan lisäksi myös luonnossa). Vaikka susien suojelu on usein pikemminkin sosioekonominen kuin biologinen kysymys, tulisi lajin ja populaatioiden tutkimustietoihin perustuvat tosiseikat myös ottaa huomioon suojelupäätöksiä tehdessä. Susi on mm. muiden petojen tavoin tärkeä huippusaalistaja luonnon ravintoketjussa ja sitä kautta alempien tasojen luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjä.

Historiallisten dokumenttien mukaan viimeisten noin 150 vuoden aikana Suomessa tapettiin vähintään 23 000 sutta järjestelmällisissä vainoissa (noin 300 yksilön vuosivauhtia) ja kanta romahti hyvin nopeasti. 1900-luvun alkupuolella sutta tavattiin enää maamme itä- ja pohjoisosissa ja esimerkiksi 1920- ja 1970-luvuilla susia oli korkeintaan muutamia yksilöitä koko maassa eli kanta läpikävi useita nk. pullonkauloja. Suden (osittaisen) rauhoittamisen ansiosta kanta alkoi hitaasti elpyä, mutta vasta 1990-luvun puolivälistä alkaen susi on jälleen pysyvästi lisääntynyt Suomessa. Aina 2000-luvulle asti kannan koko heijasteli Venäjän Karjalan susikannan kokoa (jonka koko puolestaan riippuu sekä suden metsästyksestä, että myös sen tärkeimmän saaliseläimen, hirven kannan koosta). Venäjän susikannan jatkaessa pienentymistään 2000-luvulla Suomen susikanta vahvistui kuitenkin nopeasti aina ihan viime vuosiin asti, mikä on toisaalta merkki suojelutoimenpiteiden eroista, mutta mahdollisesti myös kantojen eriytymisestä toisistaan. Vuonna 2006 Suomen susikanta oli liki 250 yksilöä ja kannan kasvu näytti jatkuvan. Viimeisimmän arvion (2008) mukaan Suomessa on kuitenkin tällä hetkellä noin 190 - 200 sutta eli kanta on jälleen taantunut.

Suomen susikannan on perinteisesti katsottu edustavan Venäjän suuren susikannan länsireunaa ja geenivirran on oletettu olevan runsasta populaatioiden välillä. Tätä olettamusta ei ole kuitenkaan vahvistettu tieteellisesti ennen tutkimuksiamme, eikä populaatioiden perimän yhteneväisyydestä ole ollut varmaa tietoa. Susien tiedetään vaeltaneen jopa useita satoja kilometrejä siirtyessään uusille elinalueille. Esimerkiksi Skandinavian (Ruotsi-Norjan) yli 600 km päässä sijaitsevan susipopulaation on vahvistettu olevan syntynyt muutamasta Suomesta tulleesta yksilöstä. Nykyisin Skandinavian susikanta on erittäin sisäsiittoinen ja kannan perimän tervehdyttämiseksi tulomuutto Suomesta olisi erittäin suotavaa. Pannoitettujen susien seurantatutkimus on kuitenkin osoittanut, että keskimäärin susien vaellusmatkat Suomessa pois synnyinseudultaan ovat suhteessa leviämiskykyyn varsin lyhyitä, alle 100 km. 

Tutkimme ryhmässämme erilaisten geenimerkkien avulla Suomen susipopulaation nykyistä perinnöllistä rakennetta, populaation historiaa sekä sopeutumiseen olennaisesti liittyvää immuniteetin monimuotoisuutta. Ensimmäisessä julkaistussa susitutkimuksessamme (ks. Julkaisut; Aspi ym. 2006) analysoimme 118 suomalaisen susinäytteen avulla susikantamme perimää vuosina 1996 – 2004 eli kannan nopean kasvun aikana (noin 50 yksilöstä lähes 200 yksilöön). Susikanta osoittautui perimältään erittäin monimuotoiseksi ja elinvoimaiseksi, vaikka tutkimusajanjakson loppupuolella olikin nähtävissä mahdollisia viitteitä sukusiitoksen lisääntymisestä. Lisäksi Suomen susipopulaation evoluutiopotentiaalin määrittävä efektiivinen koko oli vielä liian pieni, jotta kanta yksin (eli ilman yksilöiden siirtymistä Venäjältä Suomeen) säilyisi elinvoimaisena. Tutkimuksemme vahvisti geneettisesti pantasusien seurannalla aiemmin saadun tuloksen yksilöiden lyhyistä muuttomatkoista. Lisäksi vain muutama yksilö ei sopinut perimän rakenteensa perusteella suomalaiseen populaatioon eli oli todennäköisesti venäläistä alkuperää, mikä yhdessä lyhyiksi todettujen muuttomatkojen kanssa herätti kysymyksen susikantojen mahdollisesta erilaisuudesta. Seuraavassa tutkimuksessamme (Aspi ym. 2009) selvitimme asiaa analysoimalla Suomen rajan läheisyydestä Karjalasta ja Arkangelista kerättyjä venäläisiä susinäytteitä (yhteensä 43 näytettä vuosilta 1995 – 2000). Tämän tutkimuksemme tulokset vahvistivat geenien vaihtumisen olevan vähäistä susipopulaatioiden välillä: alle 3 % yksilöistä oli muualta kuin kerätyltä alueelta kotoisin. Myös Venäjän sisällä muuttoliike oli hyvin rajoittunutta ja Suomesta siirtyi yhtä paljon susia Venäjälle kuin toisinpäin. Karjalan ja Arkangelin susikannat olivat perimältään erilaistuneita ja yksinään Suomen kannan tavoin liian pieniä ollakseen elinvoimaisia. Mahdollisia selityksiä vähäiselle susien muuttamiselle on useita: ensinnäkin Itä-Suomen muuta maata selvästi tiheämpi susikanta on voinut aiheuttaa esteen venäläisten susien tulemiselle Suomeen (sudet ovat aggressiivisia puolustaessaan reviiriään). Toisaalta, susien muuttohalukkuus riippuu resurssien saatavuudesta, eikä Venäjältä synny painetta lähteä Suomeen päin, kun susikanta on siellä selvästi pienentynyt.

Tällä hetkellä käynnissä olevissa tutkimusprojekteissamme selvitämme mm. muinaisen Suomen susipopulaation perimän rakennetta (museoista kerättyjen näytteiden avulla) ja nykypopulaation lisääntymismenestykseen vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi tutkimme susilaumojen rakennetta ja dynamiikkaa ulostenäytteistä tehtävän analyysin avulla. Immunologiaan keskittyvässä tutkimusprojektissa selvitämme mm. sopeutumisen kannalta olennaisten MHC II-luokan geenien monimuotoisuutta Suomen susipopulaatiossa sekä erilaisten loistartuntojen ja perimän muuntelun välisiä yhteyksiä.

Susiin liittyvää tutkimusta rahoittavat Suomen Akatemia, Populaatiogenetiikan Tutkijakoulu ja Koneen Säätiö.

Susitutkimukseen liittyvissä kysymyksissä voit ottaa yhteyttä Jouni Aspiin (kaikki tutkimuksen osa-alueet), Eeva Roiniseen (populaatiogenetiikka)  ja Alina Niskaseen. (immuniteettitutkimus)