Ahma (Gulo gulo)

Ahma on suurin näätäeläimistä (Mustelidae) ja huonoiten tunnettu pohjoisen pallonpuoliskon pedoista. Ahmalla on erittäin huono maine monilta osin väärinymmärrysten johdosta. Sitä pidetään pohjoisessa kansanperinteessä mm. ”poromiehen pahimpana vihollisena” ja julmana alatinälkäisenä tappajana. Tämän seurauksena ahmoja on metsästetty innokkaasti ja monin paikoin jopa hävitetty. Ennen rauhoittamista vuonna 1982, Suomessa oli viimeisten 150 vuoden aikana tapettu ainakin 6000 ahmaa ja ahmakanta oli tuolloin enää vain 50 – 80 yksilöä. Ahmojen määrä on rauhoittamisen jälkeen hitaasti kasvanut: Tällä hetkellä koko Fennoskandiassa on arviolta 600 ahmaa, joista Suomen alueella noin 150. Ahma on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi ja maailmanlaajuisestikin silmälläpidettäväksi lajiksi. Johtuen ahmakannan harvuudesta, yksilöiden liikkuvuudesta sekä ahman ihmisiä välttelevästä luonteesta, ahma on varsin hankala tutkimuskohde. Siksi monet kannanhoidollisesti tärkeät ahmapopulaatioiden peruspiirteet, kuten yksilöiden liikkeet ja niiden väliset vuorovaikutussuhteet tunnetaan usein huonosti. Ahmatutkimusta tehdäänkin varsin vähän muihin suurpetoihin verrattuna. Ahmojen ekologiaa käsitteleviä julkaistuja tutkimuksia on lähinnä Pohjois-Amerikasta. Näissä tutkimuksissa on havaittu mm. että sorkkaeläinten saatavuus ravinnoksi säätelee ahmojen esiintymistä ja että yksilöiden reviirit menevät usein päällekkäin siten, että yhden uroksen alueella saattaa olla päällekkäisiä alueita useiden naaraiden kanssa. Ahmat ovat lisäksi erittäin liikkuvia ja saattavat vaeltaa jopa 300 kilometrin matkan vuoden sisällä. Naaraat vaikuttaisivat olevan uroksia kotipaikkauskollisempia (eli jäävän asumaan synnyinseuduilleen), vaikka molempien sukupuolten tiedetään voivan muuttaa pitkiäkin matkoja. Radiotelemetristen tutkimusten pohjalta keskimääräisen ahman muuttomatkan on arvioitu olevan noin 55 km, kun taas perimän tutkiminen antaa matkaksi 125 ± 32 km. Muuttomatkojen pituuksissa on huomattavaa vaihtelua, joka johtuu erilaisista paikallisista tekijöistä kuten populaation tiheydestä ja maaston rakenteesta. Mitään varmaa ahmoista on kuitenkaan vaikea sanoa, sillä otoskoot ovat olleet tutkimuksissa usein varsin pieniä, mikä selittää osaltaan myös erilaisten menetelmien tulosten eroja.

Yksi syy ahmojen ahdinkoon monilla sen esiintymisalueilla on matala syntyvyys. Jos kuolleisuus jostain syystä (kuten lisääntyneen metsästyksen takia) lisääntyy, ahmat eivät matalan syntyvyyden takia helposti pysty kompensoimaan menetystä. Keskimääräinen pentuekoko on vain 1,88 ja vain noin 53 % ahmanaaraista saa vuosittain jälkeläisiä. Pohjoisamerikkalaisia ja Skandinavian ahmoja tutkimuksissa on lisäksi käynyt ilmi, että ahmapopulaatiot kärsivät ihmistoimien aikaansaamasta populaatioiden sirpaloitumisesta. Populaation sirpaloituminen useaksi pienemmäksi populaatioksi johtaa usein perinnöllisen muuntelun häviämiseen geneettisen ajautumisen kautta (eli pienessä populaatiossa on vain rajattu satunnaisotos kaikista geeneistä ja erilaisia harvinaisempia geenimuotoja todennäköisesti katoaa ajan myötä lisää), mikäli geenivirtaa (eli yksilöiden ja niiden kantamien geenien liikettä) ei ole riittävästi erillisten esiintymisalueiden välillä. Perinnöllistä muuntelua saattaa kadota myös sopeutumisen kannalta tärkeistä geeneistä, jolloin populaation elinkykyisyys vaarantuu. Koska ahmapopulaatiot pienenivät aikanaan hyvin nopeasti koko Fennoskandian alueella (nk. populaation pullonkaula), ne ovat todennäköisesti menettäneet hyvin paljon alkuperäisestä perimän muuntelustaan.  

Myös Pohjois-Amerikan levinneisyysalueellaan ahma on uhattuna. Tosin Fennoskandiaan verrattuna, jossa ahdingon syy on ollut pääasiassa metsästys, ovat populaatioiden kutistumisen syyt - ja siten myös tarvittavat suojelutoimenpiteet - siellä erit. Pohjois-Amerikassa ahman hyökkäykset ihmisten elinkeinolle tärkeisiin kotieläimiin ovat harvinaisia ja mm. sopivan korvauspolitiikan kehittämisen sijasta suojelutoimia on kohdistettu esimerkiksi pesäpaikkojen suojeluun sekä elinalueiden tuhoutumisen estämiseen. Suomessa ja Skandinaviassa ongelmia synnyttävät pääasiassa kotieläinvahingot; vapaana laiduntavat lampaat ja puolikesyt porot ovat ihmisen lisäksi usein myös ahmalle helppoa ja mieluista ravintoa. Tämä johtaa helposti vaatimuksiin isommista metsästyskiintiöistä ja salametsästykseen. Ihmisen elinkeinon turvaamiseksi sopivin metsästyspolitiikka ei välttämättä turvaa parhaiten ahmapopulaation elinvoimaisuutta. Ahmojen, kuten myös muiden petoeläinten suojelussa joudutaan siksi usein tyytymään kompromissiratkaisuihin.

Petoeläinten rooli ekosysteemeissä on pitkään ollut huonosti ymmärretty ja niiden merkitystä eliöyhteisöjen hyvinvoinnille on jopa aliarvioitu. Nykyisin eliöyhteisöjen toimintaa ymmärretään jo paljon paremmin, ja petoeläinten merkitys yhteisöjen hyvinvoinnille ja monimuotoisuudelle on tunnustettu ja niiden suojelutarve on alettu ymmärtää. Tehokkaassa lajien suojelussa ensiarvoisen tärkeää on suojeltavan lajin ymmärtäminen sen omassa elinympäristössään. Yksilöiden liikkeet populaatiossa on yksi tärkeistä tekijöistä, sillä yksilöiden muuttaminen tai yleensäkin siirtyminen populaation sisällä vaikuttaa populaation dynamiikkaan ja myös muiden eliölajien asemaan samassa ekosysteemissä. Toisaalta taas populaation ja ympäristön rakenne sekä yksilötiheys alueella vaikuttavat ratkaisevasti yksilöiden halukkuuteen siirtyä uusille elinalueille. Näiden vastavuoroisten vaikuttimien (eli kuka muuttaa, minne ja miksi) tunteminen on tärkeää lajien suojelussa ja ahmatutkimuksemme pääpainopiste. Kartoitamme ahmojen liikkeiden lisäksi myös Suomen ahmapopulaation perinnöllistä rakennetta, minkä ansiosta Euroopan ahmapopulaatioiden perimästä saadaan ensi kertaa koko sen levinneisyysalueen kattava kuva. Tutkimuksemme tuloksia voidaan hyödyntää mm. ahman suojelutoimenpiteiden suunnittelussa ja parantamisessa.

Ahmatutkimukseen liittyvissä kysymyksissä ota yhteyttä Julia Schregeliin.

Ahmatutkimusta on rahoittanut Pohjois-Pohjanmaan rahasto.