Ilves (Lynx lynx)

Tutkimusryhmässä on FM Satu Pääkkösen  pro gradu-opinnäytetyössä selvitetty Suomen ilveksen geneettisen muuntelun määrää ja populaatiorakennetta kymmenen mikrosatelliittilokuksen avulla kattavasta geneettisestä aineistosta. Työssä käytettiin hyväksi myös Skandinavian ilveksistä saatavissa olleita aikaisempia tutkimustuloksia.

Suomen ilvesten osalta suuri aineisto paljasti hieman enemmän muuntelua, kuin mitä aiemmin oli havaittu. Suomen ilvekset muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, josta ei löytynyt merkkejä alapopulaatiorakenteesta tai geneettisistä rajoista. Sen sijaan geneettinen rakenne seurasi etäisyysisolaation mallia. Suomessa ilvesten geneettinen muuntelu oli samaa tasoa muiden Euroopan alkuperäispopulaatioiden kanssa, mutta Skandinavian ilvesten geneettinen muuntelu oli vähäisempää. Skandinavian niemimaalla voitiin tunnistaa ainakin kolme alapopulaatiota, jotka eivät olleet jyrkkärajaisia, vaan sulautuivat toisiinsa ydinalueiden ulkopuolella varsinkin niemimaan pohjoisosassa. Suomessa ilveksen dispersaalietäisyydet olivat riittävät säilyttämään yhtenäisen, vaikkakin etäisyysisolaation mallia seuraavan populaatiorakenteen, kun taas Skandinaviassa dispersaalietäisyydet voivat olla rajoittuneita useiden tekijöiden yhteisvaikutuksen takia.

Suomesta tai Skandinavian alapopulaatioista ei löytynyt geneettisiä merkkejä pullonkaulasta tai sukusiitoksesta, ja tämä voi selittyä migraation vaikutuksella. Mahdollisesti idästä on saapunut immigrantteja Suomeen, ja ne ovat palauttaneet kannan romahduksen aikaan todennäköisesti menettämää geneettistä muuntelua. Skandinaviassa alapopulaatioiden välillä näytti esiintyvän migraatiota, mutta se oli kuitenkin yleisempää pohjois- ja keskiosan alapopulaatioiden välillä. Alapopulaatioiden välillä oli huomattavia eroja geneettisen muuntelun määrässä. Skandinavian pohjoisosa oli geneettisesti monimuotoisin, ja muuntelun määrä laski niemimaan eteläkärkeä kohti. Skandinavian eteläosan geneettinen muuntelu oli vähäistä, ja koska alapopulaation efektiivinen koko oli pieni ja sinne saapuva migraatiota näytti vähäiseltä, voi sukusiitoksesta koitua haittaa pienen alapopulaation tulevaisuudelle.

Suomen ja Skandinavian välinen migraatio oli vähäistä, vaikka ilveskanta on molemmilla alueilla toipunut ja levittäytynyt takaisin entisille elinalueilleen. Suomen ja Skandinavian ilvekset olivat huomattavan erilaistuneita toisistaan. Tämä johtui luultavasti vähäisestä migraatiosta, sekä kantojen romahduksesta molemmilla alueilla, koska jo Suomen ja Skandinavian pohjoisosan ilvekset olivat huomattavan erilaistuneet, ja erilaistumisen voimakkuus alueiden välillä kasvoi Skandinavian niemimaalla etelää kohti. Myös Skandinavian ilvesten vähäisen muuntelun määrän Euroopan alkuperäispopulaatioksi voi johtua kannan romahduksesta, ja sinne saapuvan geenivirran vähäisyydestä. Skandinavian pohjois- ja eteläosan huomattava geneettinen erilaistuminen voi osittain selittyä eteläosan alapopulaation geneettisen muuntelun menetyksen ja pohjoisosaan saapuvan geenivirran avulla, sillä geenivirran suotuisa vaikutus geneettisen muuntelun määrää ei näyttäisi ulottuvan niemimaan eteläosaan saakka.

Suomessa ilveksen efektiivinen populaatiokoko oli vain 13 % koko kannan yksilömäärästä, mutta mahdollisesti idästä saapuva migraatio voi kasvattaa ilveksen efektiivistä populaatiokokoa. Skandinaviassa populaation efektiivinen koko ei näyttänyt olevan riittävä pitkän aikavälin selviämisen kannalta, ja koska metsästyksellä säädelty kanta tuskin tulee huomattavasti kasvamaan, on Skandinavian tulevaisuuden kannalta geenivirran saapuminen idästä tärkeää. Toistaiseksi tunnistamattomat tekijät näyttyäisivät kuitenkin rajoittavan geenivirtaa Skandinaviaan Suomen Lapin kautta.

Työ on tehty yhteistyössä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (Dos. Ilpo Kojola) sekä skandinaavisten ilvestutkijoiden (Dr. Eli Rueness) kanssa.