Supikoira (Nyctereutes procyonoides)

Supikoira on Suomen alkuperäislajistoon kuulumaton vieraslaji. Supikoira on Itä-Aasiasta kotoisin ja sitä tuotiin Neuvostoliiton Euroopan puoleisiin osiin vuosien 1929 ja 1955 välillä turkiseläimeksi. Ensimmäiset supikoirat havaittiin Suomessa 1930-luvun lopulla ja nykyisin ne ovat levinneet koko maahan lukuun ottamatta napapiirin pohjoispuolta. Vuosittaisten saalistilastojen perusteella supikoirakannan koon on arvioitu olevan noin 280 000 myöhäissyksyllä (aikuiset ja nuoret yhdessä) ja noin 65 000 kevättalvella ennen pentujen syntymistä. Supikoirilla uskotaan olevan suuri vaikutus niiden saaliseläinten, kuten monien vesilintujen, kantoihin – joskaan oletuksen vahvistavia tutkimuksia ei ole tehty. Varmaa sen sijaan on, että supikoirat kantavat ja levittävät monia taudinaiheuttajia kuten rabiesvirusta (raivotauti) ja Echinococcus multilocularis –heisimatoa, jotka molemmat voivat tarttua ihmisiinkin vaarallisin seurauksin. Supikoirilla on tavattu myös syyhyä, joka voi tarttua esimerkiksi metsästyskoiriin ja muihin lemmikkieläimiin.

Supikoira on monesta syystä erittäin tehokas leviäjä. Ensiksikin se menestyy monissa erilaisissa elinympäristöissä, vaikka ilmasto rajoittaa sen leviämistä. Talven pituus vaikuttaa naaraan lisääntymiskykyyn ja poikasten selviämiseen talven yli, minkä takia supikoiria ei tavata pohjoisimmissa Euroopan osissa kuten Suomen lapissa. Toiseksi supikoira on todellinen omnivori (kaikkiruokainen) ja sille kelpaa myös ihmisen tuottama ravinto. Lisäksi supikoira lisääntyy tehokkaasti synnyttäen kerralla keskimäärin 9 poikasta ja se voi elää jopa 7-8 vuotta.

Aiemmat elinpiiritutkimukset ovat osoittaneet, että supikoirat elävät yleensä pareittain Suomessa. Uros ja naaras jakavat elinpiirinsä ja liikkuvat yhdessä vuoden ympäri. Supikoirat muodostavat elinikäisen parisiteen ja koiras auttaa naarasta poikasten hoidossa. Radiolähettimiin perustuvat tutkimukset supikoiran liikkeistä ovat tuottaneet heikosti tuloksia mm. nuorten yksilöiden korkean kuolleisuuden (noin 80 %) takia. Myöskään korvamerkitseminen ei tuottanut tarpeeksi aineistoa ja niinpä supikoiran populaatiorakenteesta Suomessa tiedetään hyvin vähän.

Tässä tutkimuksessamme käytämme geneettisiä menetelmiä supikoirapopulaation rakenteen ja yksilöiden leviämisen selvittämiseksi. Erityisen mielenkiintoista on selvittää, kuinka ahman tavoin pullonkaulan (tosin perustajanvaikutuksen eikä metsästyksen takia) läpikäynyt supikoirakanta pärjää niin hyvin, vaikka sen perinnöllisen muuntelun määrä on todennäköisesti vähentynyt. Huolimatta pullonkauloista lajit eroavat suuresti niin perinnöllisen muuntelun määrässä kuin myös nykyisen kannan koossa, tiheydessä ja rakenteessa, joiden syiden ja seurausten tutkimiseen projektissamme keskitymme. Tutkimuksemme tulokset antavat uutta tietoa lajien levinneisyyteen ja populaation rakenteeseen vaikuttavista tekijöistä sekä näiden tekijöiden vuorovaikutuksista. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää mm. lajien kannanhoidossa.

Supikoirantutkimukseen liittyvissä kysymyksissä ota yhteyttä Julia Schregeliin.

Supikoirantutkimus on rahoittanut Pohjois-Pohjanmaan rahasto.